OPASKOIRAKOULU TÄYTTI 60 VUOTTA (Valjaissa-lehti 1/2007)

On kulunut 60 vuotta nykyisen Opaskoirakoulun toiminnan aloittamisesta. Vuonna 1946, hieman ennen joulua, syntyi Ruotsista saaduilla lahjoitusvaroilla Espoon Mäkkylään rakennetulla Sotainvalidien Veljesliiton Opaskoirakoululla ensimmäinen pentue. Varsinainen toiminta alkoi helmikuun alussa vuonna 1947. Koulun johtajana toimi Birger Brüning. Hänellä oli apunaan kaksi kouluttajaa ja koiratallinhoitaja. Ensimmäisen toimintavuoden aikana Opaskoirakoululta luovutettiin käyttöön 29 uutta opaskoiraa.
  Opaskoiria oli koulutettu aikaisemmin mm. Sotakoirakoululta sekä Helsingin poliisilaitoksen ja Käpylän koiratarhoilta käsin. Ensimmäiset viisi Ruotsin kruununprinsessa Margarethan säätiön kustantamaa opaskoiraa luovutettiin talvisodassa näkönsä menettäneille sotasokeille. Ruotsista saatiin myös arvokasta koulutusapua. Saksasta alun perin oppinsa saanut kouluttaja Lars Svartengren toi lahjoituksena Suomeen toistakymmentä Ruotsissa alkeiskoulutettua saksanpaimenkoiraa. Hän opasti suomalaisia kouluttajia niiden loppukoulutuksessa ja käyttöön luovutuksessa. Yhteistyökurssien tukikohtina toimivat lisäksi mm. Ikämies-suojeluskunnan maja Herttoniemessä, Mustion kartano ja Kaivopuiston invalidikoti.

Eugen Schaumanin jalanjäljillä
Lars Svartengren oli Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampuneen Eugen Schaumanin läheinen sukulainen. Pietarsaarelainen, nykyisen UPM-Kymmenen perustaja, Wilhelm Schauman on samaa sukua Eugen Schaumanin kanssa. Wilhelm Schauman toi Suomeen ensimmäiset labradorinnoutajat Englannista 1950-luvun lopulla. Hän kasvatti labradorinnoutajia kennelnimellä Alderbay. Perimätieto kertoo, että Opaskoirakoulun johtaja Reino Vaile ja Wilhelm Schauman sopivat keskenään saunan lauteilla, että kokeillaan labradorinnoutajan soveltuvuutta opaskoiraksi.
  Tuumasta toimeen. Ensimmäinen labradorinnoutaja Vekku (Alderbay Caesar) aloitti työnsä hyvinkääläisen Oiva Koskisen oppaana vuonna 1960. Labradorinnoutaja hyväluonteisena ja helposti koulutettavana rotuna osoitti sittemmin olevansa hyvä myöskin opaskoirana. Saunan lauteilla, missä muuten nykyäänkin usein pohditaan tärkeitä opaskoira-asioita, tehty päätös osoittautui erittäin hyväksi.
  Schaumanin suku kummittelee edelleenkin opaskoiratyössä. Eräs suvun edustaja on nimittäin pari vuotta sitten hankkinut Opaskoirayhdistyksen kautta kummipennun. Mitenkähän opaskoiratoiminta mahtaisi tänä päivänä jaksaa, jos Eugen Schauman ei olisi vaikuttanut maamme historian kulkuun tunnetulla tavalla?

SPR rahoitti ja kontrolloi 40 luvulla opaskoiratoimintaa
Suomen Punainen Risti toimi alussa opaskoiratoiminnan rahoittajana. Makkylän Opaskoirakoulun perustamisen aikoihin sotasokeiden opaskoirapalvelut muuttuivat lakisääteisiksi ja siten valtion kustannettaviksi. Punaisen Ristin osuus opaskoiratoiminnan toiminnan rahoittajana väheni, loppuen 1940-luvun lopussa kokonaan. Punaisen Ristin edustaja istui kuitenkin Opaskoirakoulun johtokunnassa Opaskoirakoulun seuraavan haltijan, Opaskoirasäätiön perustamiseen saakka. Opaskoirasäätiö aloitti toimintansa vuonna 1975.
  Kruununprinsessa Margarethan säätiön ja Suomen Punaisen Ristin edustajat tarkastivat rahoittajien ominaisuudessa opaskoiratoimintaa. He tekivät ainakin kaksi laajaa tarkastusmatkaa sotasokeiden opaskoirankäyttäjien luo tutustuen heidän koirankäyttöönsä ja lisäksi he vierailivat opaskoirien luovutuskursseilla. Ruotsihan tunnetusti oli silloinkin kehityksessä puoli askelta Suomea edellä ja Punaisen Ristin edustajat saivat ruotsalaisilta lisäpontta tarkastustoimintaansa. Tarkastusten tuloksena saivat monesti kuulla kunniansa niin koirankäyttäjät kuin kouluttajatkin milloin mistäkin laiminlyönnistä tai ”väärin suoritetusta” koiran koulutuksesta. Tarmokkaiden leidien edessä joutuivat sotapojat ja birgerbrüüningit nöyrtymään.
  Lähes 200 sotilasta sokeutui talvi- ja jatkosodassa. Amerikassa oli sokeiden keskuudessa 1930-luvulta lähtien vallinnut hurmoshenki, jonka mukaan ranskalaisen Louis Braillen kehittämä pistekirjoitusmenetelmä ja ”näkevä silmä”-koira (Seeing Eye Dog) toisi sokeat näkevien maailmaan tasaveroisina heidän kanssaan. Suomessa oli melkein samanlainen tilanne. Opaskoira oli uusi asia, josta puhuttiin jo sotasairaalassa. Sen ihmeitä tekevään vaikutukseen uskottiin ja sen saamista innolla odotettiin. Lähes kaikki sotasokeat halusivat opaskoiran ja myöskin sen saivat. Opaskoiran myönteisestä vaikutuksesta vaikutuksessa sotasokeiden elämään ovat todisteena ovat minunkin heiltä kuulemani lauseet: ”Tuntisin itseni sokeaksi, jollei minulla olisi opaskoiraa” ja ”Opaskoira toi näköni takaisin!”

Opaskoirasäätiö
Sotasokeiden opaskoiratarpeen vähennyttyä alettiin 1970-luvun puolivälissä tutkia mahdollisuuksia siirtää Opaskoirakoulu esimerkiksi Näkövammaisten keskusliiton hallintaan. Aika ei kuitenkaan ollut vielä siihen kypsä ja väliaikaisena ratkaisuna perustettiin Opaskoirasäätiö, jonka haltuun Sotainvalidien Veljesliitto luovutti Opaskoirakoulun vuonna 1974. Säätiön hallituksen puheenjohtajana toimi Sosiaalihallituksen edustaja ja muut jäsenet koostuivat Sotasokeat ry:n, Opaskoirayhdistys ry:n, Valtion Tapaturmaviraston, Näkövammaisten keskusliiton ja Eläinlääketieteellisen korkeakoulun edustajista.
  Vielä 1970-luvun alussa myönnettiin opaskoira vain perusteltuun käyttöön eli käytännössä työmatkojen kulkemista varten. Opaskoirasäätiön aikana tilanne muuttui ja opaskoiran alkoivat saada maksutta kaikki sitä tarvitsevat.

Uusi opaskoirakoulu Itä-Hakkilaan
Mäkkylän koululla alkoivat tilat käydä ahtaiksi ja rakennukset rapistuivat. Kurssit jouduttiin siirtämään pidettäviksi (väliaikaisesti!) näkövammaisten lomakoti Onnelassa Tuusulassa. Koulun alueen kaava ei sallinut toiminnan jatkamista ja oli ryhdyttävä suunnittelemaan opaskoirakoulua uuteen paikkaa. Katsottiin, että Näkövammaisten keskusliitolla on leveämmät hartiat rakennuttaa uusi opaskoirakoulu. Niin tapahtuikin. Koulu siirtyi Näkövammaisten keskusliiton omistukseen vuonna 1985 ja uusi opaskoirakoulu valmistui Vantaan Itä-Hakkilaan keväällä 1987. Kurssitiloja ei uudelle koululle saatu eikä niiden rakentamista ole suunnitelmissa vieläkään.
  Paljon on muuttunut Mäkkylän ajoista. Ainoastaan vuosittain koulutettujen koirien määrä on suunnilleen sama kuin 60 vuotta sitten. Silloinhan koiransaajat olivat parikymppisiä nuoria miehiä, jotka pärjäsivät hurjienkin koirien kanssa. Nyt pystymme tuottamaan hyvät opaskoirapalvelut myös sairauden tai korkean iän vuoksi huonommin liikkuville näkövammaisille, mikä ei käytännössä ollut mahdollista 60 vuotta sitten.

Juha Herttuainen