NIKOLAI LIAKHOFF - SUURI OPASKOIRIEN KOULUTTAJA (Valjaissa-lehti 2/2005)

(Kirjoitus on lyhennelmä brittiläisen Guide Dogs for the Blind -järjestön opaskoirakoulutuksen pioneerin elämänvaiheista. Nikolai Liakhoffista on kerrottu Peter Iresonin kirjassa "Another Pair of Eyes". Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 1991.)

Nikolai Liakhoff syntyi Odessassa 1897. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja sitä seuranneeseen kansalaissotaan Venäjän valkoisen armeijan joukoissa. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni. Sodan jälkeen Liakhoff oleskeli Istanbulissa, jossa tapasi prinsessa Irena Ourousoffin, jonka kanssa avioitui vuonna 1925. Aikalaistensa tavoin Irena ja Nikolai Liakhoff viettivät epävakaata elämää. He muuttivat myöhemmin Pariisiin, jossa Nikolai Liakhoff toimi taksinkuljettajana. Vuonna 1930 he muuttivat Sveitsiin, missä asui rouva Liakhoffin sukulaisia. Sveitsissä Nikolai Liakhoff tutustui rouva Dorothy Eustisiin, joka ylläpiti L'Oeil qui Voit's -kenneliä ja koirakoulua Veveyssä. Eustisin koirakoulussa oltiin aloitettu opaskoirien koulutus vuonna 1928. Nikolai Liakhoff pestautui kouluttajaharjoittelijaksi rouva Eustisin koirakoululle vuonna 1932.
  Englannin Wallaseyssä oli opaskoirien koulutus aloitettu vuonna 1930. Englantilaiset olivat olleet alusta alkaen yhteistyössä Dorothy Eustisin koirakoulun kanssa. Syksyllä 1933 tuli Wallaseyn opaskoirakoulun edustaja, rouva Schuster, Sveitsiin tarkoituksena pestata peruskouluttaja koululleen. Rouva Eustis suositteli Nikolai Liakhoffia ja hänen vaimoaan, koska tämä puhui erittäin hyvin englantia ja voisi osallistua taloustöihin. Rouva Schuster tapasi viikkoa myöhemmin Nikolai Liakhoffin ja hän mieltyi heti charmikkaaseen pikkumieheen. Kiireen vilkkaa rouva Schuster matkusti Englantiin laatimaan vuoden mittaista työsopimusta Liakhoffille.

Työt alkoivat viiden punnan viikkopalkalla
Nikolai Liakhoff saapui Englantiin lokakuussa 1933 vaimonsa ja nuoren tyttärensä Tatianan kanssa. Hän aloitti työt Wallaseyssä viiden punnan viikkopalkalla. Kerrotaan, että Liakhoff olisi voinut mennä kouluttajaksi myöskin Yhdysvaltoihin, mihin rouva Eustis myöhemmin vuonna 1934 muutti, mutta hän valitsi Englannin, koska se oli monarkia.
  Kun Nikolai Liakhoff saapui Englantiin, oli hänellä vain 18 kuukauden kokemus opaskoirien kouluttamisesta. Pian hän kuitenkin voitti koulun johtokunnan luottamuksen. Maaliskuussa 1934 hän luovutti käyttöön ensimmäiset kouluttamansa opaskoirat. Koulun edustaja kirjoitti rouva Eustisille: "Kaikki kurssilaisemme, neljä miestä ja yksi nainen, pitivät Nikolai Liakhoffista hyvin paljon. Hän on uskomattoman mukava kouluttaja. Pidämme hänen koulutustyylistään ja työskentelytavasta sokeiden kanssa. Hän ja Madame ovat niin mukavia…"
  Eräs toinen palaute kertoi: "Me kaikki olemme ihastuneita kapteeni Liakhoffiin. Hän on oikea mies oikeassa paikassa. Hän on erinomainen kouluttaja ja kykenevä kaikissa tekemisissään ja kaikki pitävät hänestä."
  Harmiakin Liakhoffille koitui joissakin tilanteissa. Oman kertomansa mukaan hän Englantiin saapuessaan osasi kaksi sanaa kieltä: ”yes” ja ”no”. Kerran hän oli ulkona kouluttamassa koiraa, joka oli käsitelty elohopeakromilla. Kaksi naista pysäytti hänet kysymällä, oliko koira veressä. Liakhoff hymyili ja sanoi: "Yes." "Oletteko te tehnyt sen?", tuli seuraava kysymys. Pieni äijänkäppyrä hymyili jälleen ja sanoi: "Yes." Naiset eivät kauaa viivytelleet, kun antoivat Liakhoffin ilmi eläinsuojeluviranomaisille.
  Liakhoffilla säilyi voimakas korostus hänen puhuessaan englantia. Oikeastaan häntä miellytti puhua englantia voimakkaalla aksentilla, sillä näin hän pystyi tehostamaan sanomaansa. Koulu muutti vuonna 1935 Wallaseyssä The Cliff -nimiseen kaupunginosaan ja siellä koulun puutarhuri oli nimeltään Primley. Liakhoff ei koskaan oppinut sanomaan puutarhurin nimeä oikein. Koulutukseen lähdettiin kolme kertaa päivässä ja vuorokauden ajasta riippumatta Liakhoff tervehti puutarhuria: "Good morning, Mr. Plimley."

”Hänen kärsivällisyytensä oli uskomatonta…”
Opaskoiran käytön oppiminen ei ole helppoa sokealle ihmiselle. Hyvä liikkumistaitokaan uuden koiran kanssa ei vielä anna eväitä koiran tehokkaaseen käyttöön. Kurssilaiset rasittuvat henkisen paineen alla ja varsinkin ensikertalaiset väsyvät myös fyysisesti. "Poikkeuksetta tulee pysähdys kurssin toisella tai kolmannella viikolla", kertoo eräs opaskoirankäyttäjä. Mutta kapteeni Liakhoff aina suhtautui ongelmiin suurella ymmärtämyksellä ja ystävyydellä. "Hän oli oikein hyvä meidän kanssamme. Hän hoiti kurssilaisensa, olivatpa he ylilihavia miehiä tai itkeviä naisia. Ongelmien ilmaantuessa hän otti meidät syrjään ja puhui meidän kanssamme ja kaikki oli jälleen hyvin. Hänen kärsivällisyytensä oli uskomatonta."
  Liakhoff teki vierailun Potsdamin opaskoirakoululle Saksaan kesäkuussa 1937. Mitä hän Saksassa näki, oli mielenkiintoista, mutta hän ei kuitenkaan katsonut saksalaisten koulutusmenetelmien soveltuvan englantilaiseen koulutukseen. Saksalainen koulutus perustui koirien tarkkaan valintaan ja nopeisiin koulutustuloksiin. Liakhoff ei pitänyt saksalaisesta koulutustavasta. Hän kertoi matkaraportissaan: "Koirilla oli hyvin kovat kaulaimet, ne olivat valmistetut nahkasta ja niiden sisäpuolella olivat tuuman mittaiset terävät piikit. Kaulaimia käytettiin kaikissa koulutustilanteissa siten, että kouluttaja koko ajan nyki taluttimesta. Se saattoi olla ympäristön kannalta huomaamatonta, mutta hyvin kovaa koiralle." Saksassa oli myös erilainen koulutusmenetelmä kadunkulmiin tultaessa. Koira ilmaistuaan kadunreunan lähti käskystä ylittämään kadun, kun taas Englannissa oli omaksuttu ns. 'Traffic Training', jolloin koira ylitti kadun oma-aloitteisesti silloin kun se oli turvallista. Liakhoff piti saksalaista menetelmää huomattavasti helpompana, mutta se ei tietenkään enää ollut sovellettavissa Englannissa jo omaksuttuun koulutustapaan. Mielenkiintoista oli myöskin, että koirien hylkäämisprosentti oli Saksassa n. 30, kun se Englannissa oli 75, jopa ylikin. Tästä Liakhoff aloittikin keskustelun. Hän oivalsi, että Englannissahan on valtavasti hyviä koiria, mutta jostain syystä vain huonot yksilöt kulkeutuvat opaskoirakoulutukseen. Keskustelu johti myöhemmin Englannin opaskoirakoulujen oman pentutuotannon aloittamiseen.
  Keväällä 1938 alkoivat vaikeudet. Rouva Liakhoff palasi tyttäriensä kanssa Sveitsistä, missä oli oleskellut jonkin aikaa. Rouva ajautui törmäyskurssille miehensä työtovereiden kanssa, hän tuli mustasukkaiseksi miehestään ja oli kaikin puolin vaikea. Nikolai Liakhoff muuttui hermostuneeksi ja tyystin eri mieheksi, mitä aikaisemmin oli ollut. Hän alkoi myös sairastella, sai helposti keuhkokuumeen ja kärsi vatsahaavasta.

”Tulee aina muistaa palkinto lopussa!”
Vuonna 1940 koulu muutti Leamingtoniin. Oli puute kaikesta, mm. koiranruoasta. Avun saamiseksi oli käännytty Yhdysvaltain puoleen. Koirien koulutus täytyi keskeyttää puoleksi vuodeksi. Vuoden 1941 alussa koulutus voitiin aloittaa jälleen. Nikolai Liakhoff aloitteli omaa pentutuotantoa opaskoirien laadun parantamiseksi. Aluksi pentuja teetettiin opaskoirilla ja pentujen hoitokotitoiminta, Puppy Walking, sai alkunsa.
  "Kapteeni Liakhoff tapasi mennä vaimonsa kanssa iltaisin pariksi tunniksi pubiin, josta hän yleensä palasi n. klo 22.30", kertoo koulun eläintenhoitaja Nora Robinson. Ei ollut epätavallista, että hän sen jälkeen ryhtyi suorittamaan estekoulutusta ja eläintenhoitajan tehtävä oli nousta sängystä ja rakentaa esterata. Liakhoffin kouluttaessa Nora Robinson pyöräili yöpuvussaan pitkin kaupunkia. Toisinaan Liakhoff tultuaan pubista meni kurssilaisten luokse katsomaan, kuinka he voivat.
  "Hän oli ihastuttava - lumoava, kuin puusta lentoon lähtenyt lintu", kertoi Nora Robinson muistellen lämmintä ja iloista ilmapiiriä. "Ihmeellinen koirien kanssa ja erittäin hyvä kouluttaja meille ja kurssilaisille. Hän sanoi meille, että saamme vapaasti arvostella kurssilaisia aivan kuten haluamme, mutta meidän tulee aina muistaa palkinto lopussa. Vaikka oppilaamme eivät olisi päivän aikana tehneet mitään oikein ja hortoilleet koiriensa kanssa missä sattuu, meidän tuli silti löytää syy palkita heitä. Hän oli hyvä psykologi."
  Iltaisin oli myös paljon sosiaalista kanssakäymistä. "Kun kapteeni Liakhoff tuli kaupungilta, hän opetti meille venäläisiä kansanlauluja. Joskus opimme sanat, mutta emme tienneet mitä ne merkitsivät. Toisinaan vain hyräilimme, kaikki yhdessä. Istuimme monesti yli puolenyön ja kurssilaiset rakastivat näitä yhdessäolohetkiä", kertoi Nora Robinson.

Uudistuksia
Nikolai Liakhoff oli hyvin edistyksellinen. Hänen haaveenaan oli toteuttaa kokonaan oma koirien kasvatustoiminta ja käyttää koulutuksessa apuna sokeita kouluttajia. Päättävät elimet eivät kuitenkaan olleet kypsiä vastaanottamaan näitä ajatuksia ja Liakhoffiin alettiin suhtautua varauksellisella. Liakhoff koetti julkituoda ajatuksiaan mm. seuraavasti: "Kun sokea lähtee opaskoirakoululta uuden koiransa kanssa, hän on kaukana täydellisyydestä ja kaukana esimerkistä, kuinka hän ja koira työskentelevät yhdessä. Hän tekee aivan liikaa virheitä, jotka vaikuttavat koiran työskentelyyn. Kotiin tultuaan hänen tulee saada olla rauhassa ja harjoitella uupumatta. Jos ihmiset silloin häntä seuraavat ja hänen koirankäyttöään tarkkaillaan ja arvostellaan, tarkkailu ja arvostelu saattavat saada hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi ja kärsimättömäksi. Seurauksena voi olla luottamuksen järkkyminen koiraan ja silloin ei ainoastaan ole hyvin vaikea saada työstään hyvää tulosta, vaan on myöskin riski tuottaa paljon pahaa propagandaa."
  Nikolai Liakhoff teki vuonna 1947 kuukauden matkan tutustuen Saksan, Hollannin ja Belgian opaskoirakouluihin. Hän kommentoi matkaansa sanomalla, että englantilainen koulutus on kaikilla alueilla korkealuokkaisempaa. Hän suunnitteli ja toteutti uudistuksia Leamingtonin koiratarhalla, rakensi mm. lämmitettävät puiset lattiat ja erilliset osastot koirille, joissa olivat omat sisäänkäynnit. Tarhaa mainostettiin täydelliseksi ja henkilökuntaa esimerkilliseksi työyhteisöksi, joka tekee työtään johtaja Liakhoffin valvonnassa.
  Tosiasia kuitenkin oli, että tarhat olivat koirille sopimattomia ja Liakhoff oli henkilökuntansa suhteen liian särmikäs. Hän oli muuttanut elämäntapojaan, aloitti päivänsä parilla viskillä, joi olutta puolesta päivästä kello kahteen, söi kymmenen minuutin runsaan lounaan ja istui illat pubissa. Rouva Liakhoff joi kuulemma vielä enemmän.

”Vaadin, että minua kunnioitetaan…”
Jouluaattona 1949 Nikolai Liakhoffin tilanne oli toivoton. Hän löysi itsensä yksinään 80 koiran kennelistään. Henkilökunta, lukuunottamatta neljää kenneltyttöä, oli jättänyt hänet. Tilannetta edelsi henkilökunnan tapaaminen, jolloin Liakhoff koetti palauttaa henkilökunnan kunnioituksen omaa auktoriteettiaan kohtaan. Erään kouluttajan erehdyttyä puhuttelemaan Liakhoffia kapteeniksi, tämä raivostui ja sanoi: "Sinä kutsut minua Sir'ksi!" "En kutsu. Minä en kunnioita teitä enää", sanoi kouluttaja ja häipyi. Toiselle kouluttajalle Liakhoff sanoi: "Sinun ainakin täytyy kutsua minua Sir'ksi." "Yes, Captain", vastasi tämä hävyttömästi. Koulutuksen tarkastajalle Liakhoff sanoi: "Te voitte kutsua minua miksi haluatte. Voitte sanoa minua Nickyksi, jos se teitä miellyttää. En välitä, miksi minua sanotte, mutta vaadin, että minua kunnioitetaan."
  Vatsahaavan takia Nikolai Liakhoff joutui sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Sairaalasta palattuaan hän jatkoi sitkeästi työtään, 12 tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Hän sai pestattua töihin neljä kouluttajaa, joista osa oli sukulaisia. Liakhoffilla oli oikeus hyväksyä viralliset opaskoirankouluttajat ja hän virallistikin melko pian kaksi uusista kouluttajistaan. Liakhoffille tarjottiin Leamingtonin koulun johtajan paikan lisäksi myös Exeterin koulun johtajuutta. Sairastelu esti kuitenkin virkojen kunnollisen hoidon.

Huumeita ja viinaa
Syksyllä 1955 sovittiin, että Nikolai Liakhoff aloittaa ns. kotikoulutuskäynnit (After Care Training) opaskoirankäyttäjien luona. Silloin ilmeni, että hän käytti huumeita ja siitä seurasi kova huhumylly ja kielteinen kritiikki muiden työntekijöiden taholta. Eri vaiheiden jälkeen Liakhoff viimein pääsi tekemään kotikoulutusta. Hän halusi vuoden aikana käydä kaikkien Englannin 400 opaskoirankäyttäjän luona ja lisäksi kouluttaa joitakin koirankäyttäjiä kotoaan käsin. Koulutuskeskuksiin hän ei halunnut enää mennä. Hän pestasi nuoremman tyttärensä Aboun (Abou-nimen Liakhoff antoi tyttärelleen tämän ensimmäisen äännähdyksen mukaan) ajamaan itsensä koulutettavien luo. Tyttären mentyä naimisiin muut kouluttajat kuljettivat Liakhoffia. Juopottelu kuitenkin haittasi työntekoa.
  Vuosina 1958-62 Nikolai Liakhoff toimi Englannin opaskoirajärjestön konsulttina. Päivittäiseen työhön hän ei enää kyennyt. Hän jäi eläkkeelle 16. huhtikuuta 1962, päivää ennen 65-vuotispäiväänsä gregoriaanisen kalenterin mukaan. Nikolai Liakhoff kuoli kaksi viikkoa myöhemmin 30. huhtikuuta 65-vuotispäivänään juliaanisen kalenterin mukaan. Juliaaninen kalenteri oli käytössä Venäjällä Nikolai Liakhoffin syntyessään vuonna 1897.

Nikolai Liakhoffin saavutukset opaskoirankoulutuksen pioneerina eivät saaneet osakseen kovin suurta huomiota hänen elinaikanaan. Mutta mikään ei saata kyseenalaiseksi hänen työtään opaskoirajärjestön hyväksi ja sitä valtavaa työmäärää, minkä hän teki kouluttamalla sokeita. Hänen suhteensa työtovereihin ei aina ollut sopusoinnussa, koska hän ajoittain koki heidän myös vaanivan itseään. Venäjän valkoisen armeijan kauden jälkeen hän oli aina ulkomaalainen ja tunsi epävarmuutta, mikä varmasti oli ainakin osasyy hänen myöhempiin ongelmiinsa. Nikolai Liakhoffilla oli omat puutteellisuutensa, mutta niin on kaikilla, jotka joutuvat olemaan julkisuuden valokeilassa. Hänen suppeassa mittakaavassa toteuttamansa uudistukset, vaikka ne olivat toimivia, eivät sellaisinaan välittömästi soveltuneet nopeasti kasvavan järjestelmän toimintatavoiksi. - Mahtavan sitkeytensä avulla hän pystyi kuitenkin pitämään päänsä ja pahimmissakin vaikeuksissa hän sanoi, että työn täytyy jatkua.
  Tämän päivän Britanniassa Nikolai Liakhoffin tekemää pioneerityötä arvostetaan enemmän kuin kenenkään muun saavutuksia opaskoiratyössä. Hän oli todella suuri opaskoirien kouluttaja.

***

"Ei kukaan sokea, riippumatta kuinka viisas hän on, voi kulkea niin helposti ja nopeasti kuin minä Bellan avulla. Huomaatteko nyt, mitä tarkoitan kun sanon, että olen saanut takaisin vapauteni? Totuus on, että minulla on toinen pari silmiä." (Alfred Morgan, The Tail-Wagger Magazine, kesäkuu 1933)

Juha Herttuainen