Koiraksi jälleen…
Olenkohan aikaisemmassa elämässä ollut koira? Kenties jonkun opaskoira? Niin hyvin viihdyn ”koiratalossa”, jonka olen varustanut koiria varten pihapiirissäni olevaan syntymäkotiini. Vanhassa savuntuoksuisessa hirsikämpässä saa makeat unet. Seurana on tällä hetkellä kuusi koiraa, joista neljä lähtee oppaaksi ennen joulua ja kaksi toivon mukaan sitten keväällä.
Koiratalo toimi aiemmin pihasaunana ja sen pukuhuoneessa varttui kaksi vuotta sitten hoitopentuni Felisia yhdessä emänsä Jaffan ja muun sisarusparven kanssa 2-viikkoisesta 7-viikoiseksi. Pentuja oli yhteensä kahdeksan, joista Felisian lisäksi muutama muukin F-kirjaimella alkava lähtee nyt syksyllä hommiin. Pentue pikaevakuoitiin pois Opaskoirakoululta sen ympäristössä suoritettujen räjäytystöiden alta.
Entinen saunan pukuhuone toimii nytkin koirahuoneena. Kaksi varttuneinta eli ne, jotka lähtevät seuraavalle yt-kurssille Onnelaan, on saanut oikeuden asua viereisessä huoneessa, jota olen varustamassa päivystyskämpäksi. Koirille on muodostunut arvojärjestys ja ne kyllä tiedostavat sen. Nuoremmat eivät tarjoakaan minun puolelle ja nämä kaksi etuoikeutettua sitten oikein näyttävät, miten homma toimii. Tepastellaan arvokkaasti kämppään tuskin edes vilkaisten noviisien osastoon. Asetutaan sitten kahden maattavaan petiin limittäin ja kohta kuuluu kuorsaus.
Koiratalon nurkalle olen rakentanut arviolta 30 aarin suuruisen juoksuaitauksen. Se on nuukuuden maksimoimiseksi tehty lammasverkosta, josta koira halutessaan menee hetkessä läpi. Siksi ne täytyykin juoksuttaa ”silmän alla”. Siitä on se hyöty, että pääsen heti puuttumaan käyttäytymishäiriöihin, kuten turhaan keskinäiseen ärhentelyyn, keppien repimiseen ja pakotunneleiden kaivamiseen. Portti on tehty vanerista ja sitä ei myöskään raavita. Päivittäin aina koulutusreissun jälkeen ja lisäksi pari kertaa muutenkin lasken koirat aitaukseen juoksemaan. Ne ovat oppineet tuntemaan nimensä ja yksi kerrallaan nimensä kuultuaan ne tulevat ja menevät portista. Samalla tavalla nimeltä mainiten annan niille ruokaa. On varmaan hyvännäköistä kun neljä koiraa (noviisit syötän erikseen) vartoo istuallaan sapuskaa, nimensä kuultuaan varautuvat ja ”syö pois”-luvan saatuaan ryhtyvät syömään. Ihme ja kumma, mitään kilpasyöntiä ei ainakaan vielä ole kehittynyt. Siinä ne syövät vierekkäin sulassa sovussa yrittämättäkään mennä toistensa kupeille.
Juoksuaitaus helpottaa kovasti työtäni, sillä aikaisemmin en voinut läheskään aina päästää koiria keskenään irti. Koulutusikäiset koirat ovat kehityksen siinä vaiheessa, että ne saattavat porukassa lähteä vauhdilla menemään tietä tai polku-uraa pitkin, jolloin minkäänlainen kutsuhuuto ei tehoa. Juoksuaitauksessa ne voivat hallitusti purkaa ylimääräiset energiat ilman karkaamisen vaaraa ja siinä samalla tulee harjoitettua tottelevaisuuskoulutusta.
On minulla toinenkin aitaus, joka toimii tavallaan koirien olohuoneena hyvällä säällä. Se on kooltaan noin sata neliötä ja tehty vahvemmaksi. Pyrin siihen, että koirat eivät tee siihen tarpeitaan ja par’aikaa olen varustamassa aitausta suojakatoksella. Juuri tänään kävin hakemassa metsästä pystyyn kuivuneista männyistä pätkimiäni pölkkyjä, joista rakennan koirille hirsilaavun. Mantereella asuvalta maanviljelijältä saan olkia, joita laitan laavun pohjalle. Koirat pärjäävät siten kelomökissään myös sateella ja viileämmillä ilmoilla. Ulkoilmassa niiden karvapeite pysyy hyvänä. Olohuoneestaan ne näkevät pihalle ja kuten koirat yleensä, ne uteliaina seuraavat pihan tapahtumia. Vielä on ratkaisematta, rakennanko laavun katolle ns. päivystystasanteen.
Koirien pään menoksi on tullut harrastettua muutakin ”koiruutta”. Olen rakentanut koulutuspolun pihan ja rannan välille. Savossa sanotaan pihaksi asuintalon lähialuetta ja rannaksi venevalkamaa. Rantaan pääsee myös autolla ja vien sillä sinne kaksi koiraa, joista toinen jää odottamaan autoon. Toisen koiran kanssa kävelen polkua pitkin pihaan ja vaihdan pihassa taas uuden koiran valjaisiin, jonka kanssa kävelen rantaan. Näin käyn non-stoppina läpi koko koirakatraan, joskus jopa tuplasti eli molempiin suuntiin. Koirat eivät ainakaan vielä ole kyllästyneet koulutuspolkuun, sillä perillä saattaa odottaa palkinto, esimerkiksi rannan päässä uinti ja pihassa ”vapaa”-komento. Kummassakin päässä täytyy ensin löytyä porras. Ja ovathan koirat maastossa aivan eri elementissä, ei niitä ole luotu asvalttia tallaamaan. Olen sijoittanut polulle harvakseltaan luonnonmukaisia ja keinotekoisia esteitä, joita sitten yhdessä opetellaan kiertämään ja ylittämään. Joskus teen niin, että menen koiran kanssa polkua pitkin laittamaan rantasaunan lämpiämään tai laskemaan verkot ja sitten tullaan tietä myöten takaisin koiran juoksennellessa vapaana. Polun pituus on noin 400 metriä.
Kaikkeen edellä kertomaani lisättynä koirien taajama- ja kaupunkikoulutuksella sekä oman huushollin pidolla kuluvat päivät nopeasti ja tarkkaan. Mielelläni näkisin täällä muitakin ihmisiä koirineen ja olenkin päätymässä sellaiseen ratkaisuun, että esimerkiksi oman peesarin kanssa voitte te koirankäyttäjät tulla harrastamaan tänne maastoliikuntaa. Tarvittaessa pystyn tarjoamaan myös yösijan. Oma aikani menee varsinaisessa leipätyössä ja siksi peesariapu omatoimisessa harjoitteluissa ja nälän torjumisessa on täällä tarpeen.
Kenenkähän opaskoira haluaisin olla seuraavassa elämässä? Tiedän jo, mutta en kerro!
Syksyn toivotuksin,
Juha Herttuainen