Uuden pomon aika
Kesäkuussa aloitti Riitta työnsä. Hän on kouluja käynyt ja ainakin siksi tuntuu pätevältä. Parikymmentä vuotta olisi jobia jäljellä. Toivotaan hänelle jaksamista. Haasteita ei tule puuttumaan, sen voin omastakin kokemuksesta kertoa.
Jotenkin tuntuu siltä, että opaskoiratoiminta on käännekohdassa. En kuitenkaan osaa kertoa, mikä on muuttumassa. Meidän vanhojen kohdalla ei varmaan juuri mikään, koska on vaikeaa opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja. Koirahan ei ole muuttunut mihinkään, se on edelleen se sama Turre, joka ensimmäisenä opaskoirana aloitti maassamme opaskoirauran vuonna 1940.
Nuoremman polven käytännön työtä kouluttajina ja eläintenhoitajina tekeville suotakoon edelleen oikeus käyttää luovuutta työssään. Opaskoiran tekemiseen tarvittavat välineet ovat vähäiset: on talutin, kaulain, valjaat, keppi ja kampa – niin ja tietenkin koira. Sitten tarvitaan vielä motivaatiota ja mielellään tukea vanhemmilta ammattiveljiltä ja -siskoilta. Yksin ei kannata pakertaa.
Ulkomailta olemme saaneet uusia vaikutteita ja hyviä toteuttamiskelpoisia ajatuksia. Eräs niistä oli opaskoiran peruskoulutusajan lisääminen 12 viikosta 20 viikkoon. Koirat ovat valmistuessaan pari kuukautta vanhempia kuin ennen ja se näkyy niissä pelkästään myönteisesti. Ylimääräinen säheltäminen on jäänyt vähemmälle ja muutenkin ne ovat jotenkin valmiimpia. Haittapuolena on tarhavuorokausien lisääntyminen ja se, että kouluttaja joutuu tekemään pari starttia enemmän aikaisempaan verrattuna. Ulkomailta olemme oppineet myös sellaista, mitä ei pidä tehdä. Kannattaa nuoren polven olla yhteydessä myös vanhempiin työkavereihin, ennen kuin hakkaa päätään seinään jo aikaisemmin tuhoon tuomitulla tavalla.
Kannattaa muistaa, että näissä käytännön asioissa mitä oivallisin yhteistyötaho on opaskoiran käyttäjä. Kun tulin opaskoirakoululle, oli siellä sillä hetkellä tasan yksi työntekijä – Lasse Haarala. Lasse ei millään ehtinyt minua aina neuvomaan. Opettajina toimivatkin sitten vanhat sodassa sokeutuneet jermut ja muut jo aiemmin opaskoiraa käyttäneet siviilisokeat. Koirahommien lisäksi siinä oppi perehtymään sokeuden saloihin. Ihmisen luomaa kiirettä ei tunnettu ja työ oli erittäin motivoivaa. Lämmöllä muistelen niitä Mäkkylän aikoja.
Neljä hurttaa, mikä missäkin asennossa, makaa tuossa tuvan lattialla. On minulla niille omat tilatkin vanhassa saunassa, mutta toistaiseksi olen ottanut ne yöksi sisälle. Siivoustahan niistä periaatteessa koituu, mutta onnekseni en ole mikään siivoushullu. Lähitulevaisuudessa on tarkoitus tehdä koirataloon päivystyshuone ja sitten ei tarvitse koirien pelätä yölläkään yksinänsä.
Juha Herttuainen