Kesällä uimaan ja vesille!
Koira yleensä tykkää uimisesta, senhän tietävät kaikki. Tämä kesä on ollut mitä otollisin uimisharrastukseen, niin koirille kuin ihmisillekin. Juhannuksena minun Felisia-pentukin ui ensimmäisen kerran.
Koirissa on monenlaisia uimareita. Jotkut ovat ihan hulluja veden perään. Toiset taas tyytyvät vain kahlailemaan. Saksanpaimenkoirilla liittyy kahlaamiseen usein kivien nouto veden alta. Kivi kaivetaan pohjasta irti, sitä pyöritellään ja raahataan hampaissa kuivalle maalle. Sitten alkaa varsinainen kiven pyörittämis- ja nuolemisoperaatio. Aivan käsittämätön homma. Koira pyörittää kiveä etujalkojensa välissä ja nuolee sitä eri puolilta jopa puolikin tuntia. Ja sitten hakemaan seuraavaa kiveä – intohimoinen aherrus saattaa kestää keskeytymättä monta tuntia. Olen tavannut pari saksanpaimenkoiraa, joilla samantyyppinen nuolemisvimma kohdistui rautalapioihin. En nyt muista, olivatko kyseiset yksilöt myös ns. kivenpyörittäjiä.
Koira on luonnostaan hengenpelastaja, niin maalla kuin vedessäkin. Aktiiviset hengenpelastajakoirat ovat hankalia uintikavereita, koska ne pyrkivät raahaamaan tai työntämään ihmisuimaria kohti rantaa. Siinä menee koiran kynsiessä usein selkä verille, eikä varsinaisesta uimisesta tule mitään. Tällaisen koiran on parasta pysyä rannalla kytkettynä ihmisten uintiaikana tai kokonaan näkymättömissä, mikäli sillä on kovin äänekäs hinku veteen. Nämä ”vesihullut” yksilöt aiheuttavat myös vaaratilanteita ainakin pienemmissä soutuveneissä. Minullakin on ollut monta hullua, jotka ovat lähteneet jahtaamaan verkonmerkkiä ja siinä on meinannut mennä nurin koko vene. Nykyään nämä epelit pysyvät veneessä soutumiehen hoteissa kytkettyinä – joko istuma- tai makuuasennossa.
Rotumääritelmän mukainen labradorinnoutaja ui rauhallisesti tarkkaillen ympäristöään, niin kuin se tekee sitä myös noutaessaan ammuttua riistaa. Hyvä labradori on ohjattavissa myös vedessä ja sen voi tarvittaessa käskeä rannalle, missä se sitten rauhallisena pysyykin. Melko varmasti se kuitenkin lähtee hengenpelastushommiin, jos sen isäntä tai emäntä on kovin kauan sukelluksissa.
Saimaan vesi on tänä kesänä alhaalla, eikä minunkaan lahdella ole vettä kuin napaan saakka – lämmintä vettä. Valmistelin Felisian uintitapahtumaan juhannuksena näyttämällä, kuinka itse kahlasin veteen ja takaisin. Kahlasin sitten toisen kerran laguunilleni ja jonkin ajan kuluttua kutsuin koiraa. Se lähti kävelemään kohti ja hiukan hämmästeli kun pohja katosi jalkojen alta. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, vaan se ui minun luokse kuin vanha tekijä ja jäi pyörimään ympärilleni. Ei aikaakaan, kun se jo otti ympäristön hajuja. Maalta käsin se ei ollut hoksannut ruohikossa kelluvaa härkälinnun pesää, mutta nyt veden pintaa pitkin pesästä haju tuli paremmin koiran nenään. Hyvin se kuitenkin totteli, kun kielsin sitä häiritsemästä lintujen pesärauhaa. Pesä sai myöhemminkin olla rauhassa, vaikka se sijaitsi vain noin viiden metrin päässä rantaviivasta. Linnunpesissähän on usein myös ns. suojahaju, jolla tavallaan torjutaan ulkopuoliset tunkeilijat.
Rantani edessä olevalla kivisärkällä oli yksi kivi, jonka laki on lohjennut kuopalle. Siihen oli kalatiira muninut munansa ja nähdäkseni ainakin suurin osa niistä kuoriutuneista poikasista selvisi elämään. Felisia tyytyi vain tarkkailemaan sitäkin linnunpesää uiskennellen siinä lähellä.
Myös verkkoreissut Felisian kanssa sujuivat alusta lähtien mallikelpoisesti. Kun ahvenia tulee runsaasti, tapaan heittää taloussiiat eli särjet lokeille, jotka tulevat hakemaan kalat ihan veneen vierestä. Mitään hämminkiä ei koitunut, ei kalojen heittämisestä eikä lokkien hyökkäyksistä. – Felisia teki ainoastaan yhden pienenpienen rikkeen ensimmäisillä kalareissuilla. Kun olin selvittämässä verkkoja korsuun kuivumaan, se oli huomaamattani varastanut saunan portaalla olevasta kontista ahvenen ja kantanut sen vesirajaan. Reppana häpesi ja pyyteli sitten anteeksi, kun kala palautettiin yhdessä takaisin konttiin. Mutta noita uusia asioitahan ei mitenkään voi kaikkia koiranpentu tietää. Varmaan Felisia yritti palauttaa kalan takaisin veteen, kun se oli sieltä tullutkin.
On niitä toisenlaisiakin koirauimareita, olen nähnyt. Irti kun löysää, niin heti ensimmäiseen rapakkoon ja mutelikkoon mennään rypemään. Sitten kun valjaat pistetään päälle, niin ai-ai kun sadekelillä hienot kynnet kastuvat. Kävellään niin-varpaillaan-niin-varpaillaan ja pahemmista vesikohdista ei tahdota päästä läpi ollenkaan. Koiriakin on moneksi.
Hyviä uimakelejä kaikille koiranmielisille ja myöskin koirille! Puhtaassa vedessä uimisesta ei aiheudu korvatulehduksia, todistaa koiravälskärimme Axelsonin Pelle.
Juha Herttuainen
P.S. Tarkkailkaapa koirianne, kun ne uivat. Felisian takapää tulee sen uidessa perässä kuin kivi, sen takajalat liikkuvat tuskin nimeksi. Olen kerran aiemminkin tavannut vastaavan ilmiön Mattilan Veksin Bellan kohdalla. Kyllä kai niiden takajalkojenkin kuuluisi tehdä uimaliikkeitä, vaikka ehkä vauhdin pidon kannalta etujalkojen liike on tärkeämpi.