Uhmailua ja sosiaalistumista
Sanovat, että seefferillä on kasvuaikanaan selvästi näkyviä kausia, jolloin sen käytös voi muuttua laidasta laitaan. Kyllä labradorillakin on niitä kausia ja varmasti kaikilla muillakin roduilla. Labradorin mielialan muutokset eivät vaan erotu niin selkeästi kuin seefferien ja muiden palveluskoirien murrosvaiheet. Kysymys on tietenkin taas Felisiasta. Edellisessä Veto Marsissa mainitsin, ettei Felisia pelkää mitään. Ei ollut reppana silloin vielä oppinut pelkäämään. Onnelassa eräs opaskoira juoksi Felisiaa päin ja jalkaan sattui. Nyt varotaan vastaavia tilanteita.
Tätä kirjoitettaessa on kuutamo. Varmaan jokainen koira on ainakin kerran säikähtänyt kuutamolla omaa varjoaan. Felisiakin säikähti. Pennun vinkkelistä matalalta paistavan kuun puunrunkoihin ja muihin kasvustoihin heijastuva varjo näyttää luonnottoman suurelta. Kun Felisia liikahti, niin varjokin liikahti – siis selvä vihollinen, joka vaanii. Ja karkuun ei pääse. Nyt on totuttu varjoihin, mutta kuutamolla ei niin hanakasti mennäkään enää metsään, kun sieltä kuuluu lisäksi pakkasen aiheuttamia ääniä. Puruvesi pitää myös meteliä, kun sen jääpeite halkeilee. Puuttuu oikeastaan vain sudenulvonta.
Kova on ollut pakkanen ja isäntä puolikuntoisena yskän kourissa useamman päivän. Samassa taloudessa Felisian kanssa asuvat koulutettavat koirat ovat Felisian tavoin käyneet levottomiksi, kun eivät ole saaneet riittävästi liikuntaa. Felisiaan verrattuna vuorenkokoiset Velmu ja Sumo sekä vähän pienempi Umma ovat muuten hyvin kasvatettuja ja käyttäytyviä koiria. Eräs niistä kyllä menee täysin surutta sohvaan ja meinaa Felisiankin opettaa moisille tavoille. – Voi, voi rakkaat hoitoperheet, kullanmuruille tulee sohvalle kiipeämisestä toruja.
Kolme päivää sitten uskalsin laskea kaikki neljä koiraa yhdessä ulos. Talvella polku- ja tieurat metsään päin ovat lumenpeitossa. Koirien joutumista hatkaan ei tarvitse pelätä niin paljon kuin kesällä. Maantielle menevää aurattua pihatietä koirat eivät vielä ole keksineet. Sen tietää, mitä tapahtuu, kun neljä koiraa lasketaan yhtä aikaa vapaaksi. Metsän puolella on lunta 30 senttiä ja lumessa jaksetaan painia puolisen tuntia. Pennun vimpula seuraa parhaansa mukaan ja välillä lentää mukkelis makkelis pois isomman tieltä. Olenkin jo suunnitellut puolen hehtaarin alan aitaamista lammasverkolla juuri näitä sosiaalipainihetkiä varten. Olihan niitä painihetkiä edelliselläkin koiraryhmällä, mutta muutaman kerran niitä sitten sai hakea toiselta puolelta kylää, kun ne hävisivät aluskasvillisuuden turvin näköpiiristä. Siksi siis lammasaita.
Kun Felisia sai ensimmäiset töytäisyt Velmulta ja Sumolta, siltä varmaan meni ilmat ulos ja koko pentu muistutti sen jälkeen alasuin olevaa levankia – koko harja pystyssä kuonosta hännänpäähän. Seurasi hetken tauko ja taas leikkiin mukaan, mutta harkitummin. Pian Felisia keksi, että kevyenä se voi itse juosta mutkille, kun raskaat kaverit vetävät mutkat suoriksi. Siispä pieni väistöliike ja sitten ison herran kurkkuun tai niskaan kiinni. Alkuun ei ollut mitään toiveita saada laumaa alta varttitunnin kiinni. Nyt homma alkaa sujua jo paremmin. Koirat käyvät jopa vuoronperään tarkistamassa, missä se ruoankeittäjä on.
Kuten aiemmin kerroin, on Felisia opaskoirakoulun vanhaa sukua. Luonteeltaan suvun edustajat ovat itsepäisiä ja omilla aivoillaan ajattelevia älykköjä. Hyvin monella niistä on tapana sulkea paha maailma kokonaan ulos lepohetken tai nukkumisen aikana. Felisialla on siihen tarve joskus muulloinkin. Se tekee itsensä tykö ja kaikki sen päässä olevat reiät pitää peittää, ettei vaan mitään ääniä, hajuja tai muita sellaisia pääse sisään. Mieluummin vielä koko pakettia pitää puristaa ja pitää tiukasti kiinni. Luuleekohan se olevansa samalla tavalla kuin jänis turvassa pajupuskassa? En usko, kyllä siinä on jotain syvällisempää takana. Felisian isoäiti Ebba keräsi kaikki käpälänsä yhteen, ja pani makuulle niiden päälle. Hännän se työnsi takajalkojen väliin. Sitten se hivutti etukäpälät pään sivuille, keräsi hehtaarikorvat ja aatelinokan käpälien sisään pakettiin niin, että otsa nojasi lattiaan. Sitten alkoi kuorsaaminen, kaikki aistit pois päältä. Ebba muistutti näin nukkuessaan berliininmakkaraa, eikä se tykännyt siitä sanasta yhtään.
Joitakin huhuja Felisian sisaruksista on kuulunut. Sana viekkaus on ainakin tullut esille. Fifi on kuulemma viekas varas. Se varastaa, mutta ei osaa vielä kätkeä varastamiaan tavaroita. Mitään se ei kuitenkaan riko, kuten ei Felisiakaan. Viekkaus, oveluus ja itsepäisyys ovat ominaisuuksia, jotka ovat ihan käyttökelpoisia hyvällä opaskoiran alulla. Kuvitelkaa, mikä olisi tilanne sellaisen pennun kohdalla, jolla ei olisi ainuttakaan kielteistä ominaisuutta tai häiriökäytöstä. Sellaista pentua ei voi kouluttaa! Ei ole mistä ottaa, eikä silloin voi antaa myöskään takaisin. Niin se vaan on koirien kohdalla.
Vielä on kerrottava tapahtuma, joka harmitti sekä Felisiaa että minua. Pari viikkoa sitten oli myös kova pakkanen. Kävin Felisian pentuaikaisessa mökissä, jonne suunnittelen koirille kesähuonetta. Hain jotain saunan puolelta ja yhtäkkiä kuulin pennun vinkumista, joka vaan jatkui. Menin katsomaan. Felisia istui eteisen nurkassa ja vinkui. Sillä ei näyttänyt olevan mitään erityisempää hätää ja sitten tajusin, mistä oli kyse. Felisian kieli oli jäätynyt kiinni pesuhuoneen viemärin ritilään. Onneksi se oli irronnut eikä siitä jäänyt muuta muistoa kuin henkinen järkytys. En muista, pitikö sen päivän iltana peittää Felisian päässä olevat reiät.
Hyviä vointeja kaikille!
Juha Herttuainen